Sivut

torstai 31. tammikuuta 2013

Varesesaare Venelased

Katsoin jokin aika sitten Narvan reissumme innoittamana viime vuonna julkaistun dokumentin Varesesaare Venelased (The Russians on Crow Island). Pätkä oli melkoisen päräyttävä, eikä oikeastaan lainkaan hyvässä mielessä. Dokumentissa arkeaan avaavien ihmisten edesottamuksia seuratessa tuli useamman kerran us-ko-ma-ton-ta -fiilis, mutta ei auttanut kuin uskoa: virolaisessa rajakaupungissa osa ihmisiä elää täydellisen rappiolla, vailla toivoa paremmasta tulevaisuudesta, ilman että mikään merkitsisi mitään tänä päivänä. Kuvatut ihmiset ovat niin pohjalla, etteivät enää edes halua auttaa itseään - saati perhettään. Tälläkin hetkellä he elävät todellisuuttaan tuolla jossain, lopultakin vain vähän matkan päässä. Varoituksen sana: tämä dokumentti ei sovi arjen rentoutumiseen, eikä myöskään provosoitumiseen taipuvaisille. Minäkin saatan joskus provosoitua, mutta lopulta tästä dokumentista on kuitenkin kauhean vaikea edes hermostua. Enhän minä tiedä miltä tuollainen elämä tuntuu.

Virolaisen ohjaajan Sulev Keedusin dokumentti käsittelee narvalaista tragediaa: Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkemista ja sen jälkipyykkiä (pun intended). Idea on mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta en ole vieläkään varma menikö minulta teoksen tärkein sanoma ohi. En ole päässyt irti ajatuksesta, että painotus oli oudolla tavalla jopa hieman vahingoniloinen. Sensaationhakuinen tämä pätkä todellakin oli, mutta oliko se sitä vahingoniloisella tavalla vai tarkoituksenaan shokeerata täysillä yksipuolisella näkökulmalla, kertomalla vain niistä surkeimmista kohtaloista? Mässäilytunnelmaa elokuvaan luo osaltaan se miten kuvatut ihmiset todella heittäytyvät "rooleihinsa". He eivät ainoastaan kerro, he elävät kohtaloitaan kameralle. Kuvakulmatkin on valittu tätä korostaviksi. Tutkiskelevaksi ja pohdiskelevaksi teosta ei siis oikein voi kuvata, ravistelevaksi kylläkin. Siinä mielessä dokumentti täyttää juuri (oletetun) tarkoituksensa: se kertoo kuinka toivotonta elämä voi olla, ja kuinka jo vähän sotkussa oleva lankakerä takkuuntuu niin kovin helposti vain pahemmin. Eikä dokumentin tarvitse kaikkea kuvatakaan, tärkeintähän on että katsoja ymmärtää milloin käytössä on suppea näkökulma.


Narvan seudulla venäläinen perimä edustaa enemmistöä ja siksi Kreenholmin tekstiilitehtaan sulkeminen jättikin tyhjän päälle nimenomaan paljon venäläisiä (virolaisia, venäläisiä ja vironvenäläisiä sen enempää erittelemättä). Narvassa ei ole helppoa työllistyä uudelleen ja lähteminen on vaikeaa jos ei ole kielitaitoa, rahaa tai paikkaa mihin mennä. Dokumentti kuvaa kuitenkin myös ihmisten omia asenteita ja tekoja sekä niiden kautta tragedian pitkäikäisyyttä. Moni kuvattu henkilö on jollain tapaa täydellisessä umpikujassa. Huumeriippuvainen, HIV-positiivinen, koditon, rahaton ja työtön nainen odottaa lasta samanlaisen miesystävänsä kanssa - tragedian jatkuvuus on taattu. Lopussa kyseinen pariskunta riisuu kamapäissään vaatteensa ja hyppii meressä kuin alleviivatakseen surkeuttaan, kuin tehdäkseen itsestään parodiaa. Todellisuudessa kai harva päätyy niin pohjalle, ettei rehellisesti millään ole enää mitään väliä. Katsomisesta tulee lähes huono olo.

Dokumentin teemat sikseen, Kreenholmin tragedialla on luonnollisesti muitakin osallisia. Myös niitä löytyy, jotka ovat halunneet ja kyenneet auttamaan itseään, tämän dokumentin ulkopuolella. Ei Narva ole pelkkää epätoivoa, vaikka tilastojen valossa sen ongelmat ovatkin todellisia ja korostuneita. Useimmiten elämässä on pahimpinakin aikoina jonkinlaista, edes marginaalista toivoa. Tätä näkökulmaa dokumentin henkilöistä edustaa esimerkiksi uskoon tullut entinen narkkari, joka on nyt löytänyt rauhan ja sanoman elämälleen. Vaikkei uskonto kaikkia parannakaan, vaikuttaa se kuvatunlaisissa olosuhteissa jopa ihan varteenotettavalta pakokeinolta. Tulevilla sukupolvillakin olisi kenties enemmän toivoa hurahtaneen onnellisten vanhempien kanssa, kuin sellaisten, jotka eivät ole koskaan edes selvin päin. Jos muuten Kreenholmin tehtaan 1800-luvun vankimielisairaalaestetiikka ja historia kiinnostavat, sopiva kuvakirja löytyy täältä. Sivuilla navigoidakseen täytyy ehkä osata hieman kyrillisiä aakkosia, mutta itse kirja (eri kielillä Peatus "Kreenholm", Bus Stop "Krenholm", Остановка «Кренгольм») on tekstitetty myös englanniksi.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Uudenvuoden aatto & Chedi

Vuosi vaihtui ja tänään koitti jo paluu arkeen. Tässä kuussa odottaa suorittamistaan pari isompaa koulujuttua ja mielessä ovat myös lupaukset tälle vuodelle sekä pieni joulunjälkeinen elämäntaparemontti. Tämä viikko on jo tuttuun tapaan kiireinen - joka illalle on menoa ja lauantaina on vielä kaverin polttarit Helsingissä.

Vuodenvaihteen me vietimme kaveripariskunnan kanssa täällä Tallinnassa. Aaton sateinen sää jätti vähän toivomisen varaa, mutta eipä tuo suuremmin haitannut ja toisaalta mieluummin pieni vesisade kuin se joulun alla kummitellut kovempi pakkanen. Suuntasimmekin heti alkuun pienessä tihkussa hehkuviineille joulutorille. Joulutori muuten korjataan pois tämän viikon jälkeen, kun myös venäläiset turistit palaavat arkeensa. Nythän täällä vielä palloilee näitä tonttulakkisia itänaapureita.

Aaton ohjelmamme oli melko perinteinen: se joulutori, kierros kaupoilla, sen jälkeen kuohuvaa meillä kotona. Illaksi suuntasimme Chediin syömään. Chedi oli jopa yllättävän hiljainen, olin odottanut täyttä ravintolaa. Paikka ei tarjonnut monista muista ravintoloista poiketen minkäänlaista "uudenvuoden pakettia", eli lähinnä livemusiikkia ja sampanjaa viimeisteltynä härskillä hintalapulla. Chedi toimi meille oikein hyvin. Kasvisruuat oli myös laitettu uusiksi sitten viime kerran ja tällä kertaa ottamani kolmen sienen paistos oli oikeasti hyvää.


Aiemminkin mainitsemani lumi-/jääpuikkotilanne oli muuten vuodenvaihteessa erityisen kiusallinen säiden takia. Pari kertaa jysähti jossain lähellämme kunnon mätky lunta turistien sekaan. Ja vauhdilla. Lunta pudotellaan täällä vain osittain, ilmeisesti kunkin rakennuksen taloyhtiön tai muun vastaavan aktiivisuudesta riippuen. Käytännössä osalta kattoja ei siis ollenkaan. Me yritimmekin muistaa juttelun lomassa kulkea vähän keskemmällä tietä, vaikkakin lumi nähtävästi lentää katon muodostakin riippuen milloin mihinkin.

Ennen puoltayötä lähdimme viime vuoden tavoin vapaudenaukiolle katsomaan ilotulituksia, tänä vuonna vesisateessa. Tunnelma oli tiivis, sillä väkeä oli paljon - kuvissa näkyvä röpelö on väkijoukkoa. Vapaudenaukion ympäriltä oli muun muassa liikenne suljettu puolenyön molemmin puolin. Raketit ammuttiin kuten viime vuonnakin: vapaudenpatsaan takaa rinteeltä, käytännössä katsojien keskeltä. Siltä se kyllä tuntuikin. Pamahdukset tuntuivat täräyksinä ja roskat satoivat päälle, mutta siltihän siihen viereen piti mennä. Vähän turhan monet myös ampuivat niitä pihauttelevia putkia (roomalaisia kynttilöitä?) ihmisten keskellä kädestä.


Illan turhauttavin tapahtumaketju sai alkunsa kun joku sytytti savupommin juuri vieressämme. Tienoo peittyi savuun hetkessä. Meidän tiemme siinä hässäkässä erosivat ja löysimme toisemme lopulta vasta kotiovella. Mukaan otetun pullonkin pääsimme korkkaamaan vasta kotona, koska juuri pullomiehemme katosi savuun ;) Lopulta selvisi, että olimme seisseet jopa melko lähekkäin, mutta ihmisiä oli niin paljon, että löytäminen oli enää siinä vaiheessa lähes mahdotonta. Eivätkä puhelimetkaan ennalta-arvattavasti toimineet. Paksu savu tuntui kurkussa vielä nukkumaan mennessä, onneksi ei enää aamulla.

Ilotulitus oli joka tapauksessa jälleen upea kokemus ja onhan valtavassa väkijoukossa tunnelmaa. Mietimme myös miten täydellisen erilainen tapahtuma tämä olisi ollut Helsingissä, hyvässä ja pahassa. Ilotulituksen ja tapahtumankin turvallisuus oli oikeastaan se mielenkiintoisin teema.